Aloin ensimmäisen kerran kunnolla kärsimään unettomuudesta, kun ymmärsin, miten tärkeää uni meille on. Joka toinen artikkeli, facebook-postaus ja Huomenta Suomen asiantuntijahaastattelu painottavat unen merkitystä. Jos et saa vähintään kahdeksaa tuntia yössä unta, aivosi tuhoutuvat ja sinusta tulee kroonisista sairauksista ja masennuksesta kärsivä dementikko. Vähemmästäkin tulee paineita. Ainakin minulle. Jos Nukkumattia yrittää väkisin vetää ovesta sisään, niin hän pyristelee nopeasti pakoon. Mitä kovemmin häntä yrittää pakottaa, sitä kauemmaksi hän pakenee.
Uni, tuo pehmeä pimeys joka parantaa, vahvistaa ja puhdistaa. Ilman sitä emme selviä hengissä. Se on itse asiassa melko hassua jos miettii asiaa luontoäidin näkökulmasta. Unessa olemme heikkoja ja puolustuskyvyttömiä ja alttiina kaikenlaisille vaaroille. Kuitenkaan luonto ei ole keksinyt tapaa jolla voisimme elää ilman tätä passiivista pysähdystä. Kaikki elolliset olennot tarvitsevat unta, jopa yksisoluiset bakteerit "nukkuvat".
Olen aina ollut herkkäuninen, mutta en ole suhtautunut siihen sen kummemmin. Välillä nukuin ja välillä nukuin vähän vähemmän, ei siinä ollut sen ihmeellisempää. Suurelle osalle ihmisistä on varmasti todella hyvä painottaa unen ja levon merkitystä ja että yöunista ei kannata nipistää. Toisille taas liika tieto on nähtävästi tuskaa. Stressi vaikuttaa helposti yöuniin, jolloin meidän voi olla vaikea nukahtaa. Jos nukahdat hyvin, mutta heräät jo kolmen tai neljän jälkeen, voi se olla merkki kohonneista kortisolitasoista. Toisin sanoen, sinulla on paljon stressiä. Kuulostaako tutulta?
Syyllistyin kaikkiin unettoman tyypillisiin virheisiin. Aloin ratkaisemaan ongelmaa ulkopuolisin keinoin. Ostin uuden sängyn, optimoimaan selän asentoa ja sitä kautta unentuloa. Se ei auttanut. Sitten hankin paksummat verhot ja taustamelukuulokkeet, jotka pitäisivät kaikki äänet poissa ja ylläpitäisivät täydellistä nukkumisympäristöä. Siirtelin sänkyä, jotta mikään ei varmasti häiritsisi untani. Kävin lääkärissä ja sain lääkkeitä. Mikään ei ratkaissut ongelmaani. Olin rakentanut toivotulle vieraalle paremman ja hienomman asumuksen, mutta Nukkumatti ei vain suostunut tulemaan. Ihme tyyppi.
Tilanne paheni ja viimeistään pelko siitä, että en saisi seuraavanakan yönä unta pitivät minut varmasti hereillä. Ahdistus siitä, että seuraava päivä olisi sumuntäyteinen ja täynnä väsymystä pitivät huolen siitä, että viimeinenkin mahdollisuus yöuniin oli tipotiessään. Kaikki, jotka joskus ovat valvoneet, tietävät, että varjot ovat yöllä isompia. Hiljaisuus houkuttelee esiin ne ajatukset ja tunteet, joita et päivällä ehdi tai halua miettiä. Yö on niiden aikaa. Minä päätin taistella niitä vastaan ja voittaa. Näinhän yleensä kuuluu tehdä vastoinkäymisten edessä, eikö? Tsempata, yrittää ja taistella, kunnes haaste on selätetty. No, opin, että unettomuuden edessä taistelu on turhaa. Tässä vaiheessa myös kaikenlaiset pikaratkaisut ovat houkuttelevia. Lääkkeet, erilaiset hengitystekniikat, "nouse ylös, jos et ole unessa 15 minuutissa" tuntuvat hyvältä ratkaisulta ongelmaan. Nämä ehkä auttavat lyhyellä aikavälillä, mutta pitkällä aikavälillä niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Auttaisiko minua enää mikään? Vai olinko tuomittu kulkemaan unettomien laaksossa?
Mikä katkaisi minun unettomuuskierteeni? Hyvin yksinkertainen, mutta äärimmäisen haastava asia. Hyväksyminen. En päässyt tähän ratkaisuun yksin, vaan luin todella hyvän kirjan nimeltään "The sleep book", Guy Meadowsilta. Kirja sai minut ymmärtämään, että ratkaisu unettomuuteen ei löydy ulkopuolelta, vaan omasta mielestäni. Mieleni on oli kehittänyt unettomuuden ja siihen liittyvän ahdistuksen ja pelon. Minun tehtävä oli taas ystävystyä aivojeni kanssa ja ymmärtää niitä paremmin. Aivoni tulkitsivat unettomuuden pelkoni vaaraksi. Jos vaara uhkaa, emme tietenkään voi nukahtaa, aivomme eivät anna meidän joutua vaaraan. Tämä oli minulle tärkeä oivallus. Samalla voi vain ihailla, miten hienoja ja kauniita selviämiskoneistoja aivomme ovatkaan, vaikka tämä koneisto välillä haittaakin nykyihmisen elämää.
Kun hyväksyin sen, että minun on vaikea nukkua ja välillä en vain saa unta, alkoi tilanne helpottamaan. Opin kirjasta myös sen, että makaamalla rauhassa sängyssä, hyväksyen kaikki tunteet ja ajatukset, jotka mieleen tupsahtivat, pystyin lepäämään ja keräämään energiaa, vaikka en varsinaisesti nukkunutkaan. Aikaisemmin valvotut tunnit menivät oikeastaan miettimällä miten kauhea seuraavasta päivästä tulisi ja "mitä jos en ikinä enää nuku hyvin" ja "olen tuomittu unettomuuteen"- skenaarioissa. Erilainen ajatusmalli näkyi nopeasti myös seuraavan päivän energiatasoissa, olin pirteä, vaikka en ollutkaan nukkunut!
Nykyään minulla on paljon parempi suhde Nukkumattiin. Toivotan hänet aina ilolla tervetulleeksi, kun hän tulee käymään, mutta jos hän ei aina tulekaan, niin lempeästi hyväksyn tämänkin. En kärsi enää samalla tavalla, vaikka en nukkuisikaan. En olisi ikinä uskonut, että tämä on mahdollista. Jos siis tuntuu, että olet koittanut kaikkea, lääkäriä myöten, niin suosittelen vahvasti lääkettä nimeltä hyväksyntä. Se voi olla vähän vaikeasti nieltävä, mutta se toimii parhaiten. Miltä tämä kuulostaa? Oletko sinä kokeillut tällaista lähestymistapaa?
