Miksi minä ja muita kysymyksiä, jotka pilaavat elämäsi.

Hemmetin katkarapucocktail. Siitä se luultavasti lähti, lääkäreiden mukaan. Kun olin yksitoistavuotias lähdin perheeni kanssa Tunisiaan lomamatkalle. Muistan auringon, lämmön ja ensimmäisenä iltana syömäni katkarapucocktailin. Se maistui taivaalliselta. Taivaallisella maulla oli kuitenkin helvetilliset seuraukset, koska koko perhe sairastui ärhäkkään vatsatautiin ja seuraavan päivän makasimme kaikki pimeässä huoneessa, tietenkin valittaen kovaa kohtaloamme . Onneksi tauti meni nopeasti ohi ja saimme nauttia mukavasta lomasta. Muiden kohdalla cocktailista jäi pelkkä huono muisto, mutta minun kohdallani se muutti koko elämäni.

Helvetillisen herkullinen katkarapucocktail määritteli kohtaloni.

Pari kuukautta loman jälkeen olin liikuntatunnilla ja yhtäkkiä liikunnanopettaja katsoi minua kauhistuneena. ”Mia, mikä nilkkaasi vaivaa?” Katsoin alas vasempaan nilkkaani ja hämmästyin. Se oli turvonnut ja näytti isolta tennispallolta. Ihmettelen vieläkin, miten en itse ollut huomannut sitä. Yksitoistavuotiaan havannointikyky ei taida vielä olla täysin kehittynyt? Kipua en tuntenut vielä tässä vaiheessa, se odotti armollisesti vielä jossakin tulevaisuudessa. Opettaja passitti minut suoraan koululääkäriin, joka raapi päätään ihmeissään. En siis ollut loukannut itseäni? Mistä tämä turvotus oikein johtui?

Tästä alkoi vuosikausien lääkärillä ramppaaminen, tutkimuksineen ja verikokeineen ja erilaisine lääkepurkkeineen. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin selvisi mikä minua oikein vaivasi. Erään lääkärin epäilys osoittautui oikeaksi, minulla oli nivelreuma. Kenelläkään suvussa ei tätä sairautta ollut ja lääkärit olivatkin sitä mieltä, että se oli luultaavasti tullut vatsaviruksen jälkitautina. Kantaisin siis Tunisian matkamuistoa ikuisesti kehossani.

Monet pelkäävät lääkäreitä. Minulle he tuntuvat vanhoilta tutuilta.

En hyväksynyt sairauttani, ennen kuin olin aikuisiässä. Lapsena ja nuorena luulet olevasi kuolematon, vaikka saisit minkälaisen diagnoosin tahansa. Tämä johti valitettavasti siihen, että en enää suostunut syömään lääkkeitä, koska en mielestäni tarvinnut niitä. Osaltaan varmaan myös vaikutti se, että syömiäni lääkkeitä käytetään myös isompina annoksina syövän hoidossa ja hiukseni alkoivat irrota päästäni. Turhamaisena tyttönä riskeerasin terveyteni hiusteni vuoksi. Tästä olen joutunut maksamaan. Nykyään vasen nilkkani, vasen polveni, väsen kyynärpääni, leukani sekä niskanivelet ovat enemmän tai vähemmän rikki. Mutta hiukset ovat päässä.

Olen vieläkin turhamainen ja minun on pakko myöntää, että hiukseni eivät ole täysin omat :) Kampaajani on taikuri.

Mitä jos? Oletko ikinä miettinyt, miltä elämäsi näyttäisi, jos jotain ei olisikaan tapahtunut? Tai olisitkin asunut jossain muualla tai et olisikaan kohdannut jotain tiettyä ihmistä? Minä mietin joskus, miltäköhän elämäni näyttäisi, jos en olisikaan sairastunut. Olin kohtuullisen lahjakas urheilussa, ennen pallonilkkaani siis. Reuman takia en oikein pystynyt juoksemaan ja vähitellen liikunta jäi kokonaan. Tämä varmaan vaikutti siihen, että aloin pikku hiljaa lihomaan. Olisinko yhtä terve nyt, jos en olisi sairastunut? Pitäisinkö terveyttäni itsestäänselvänä, enkä vaivautuisi pitämään itsestäni huolta? Vai olisinko vieläkin parempi urheilussa, elämässä ja työssä? Olisinko vahvempi vai heikompi? Olisi mielenkiintoista tietää, eikö olisikin?

Nykyään nivelreumani on melkein oireeton, josta olen hyvin kiitollinen. Uskon, että kuntosaliharjoittelu on auttanut toimintakykyni ylläpitämisessa. Tämä ei ole piilomainos, sanon suoraan,että mielestäni kaikkien olisi hyvä käydä kuntosalilla tai harjoittaa lihasvoimaa! On yksi asia, joka korostuu varsinkin sellaisissa sairauksissa, jotka eivät välttämättä näy päällepäin. Terveiden ihmisten on hyvin vaikea ymmärtää miten välillä voi olla niin väsynyt tai kipeä, kun enhän minä näytä sairaalta. Välillä tällaiselle täydenllisyydentavoittelijalle voi olla vaikea antaa muiden pitää itseäni laiskana. Tai luultavasti itse vaadin itseltäni liikaa, en tiedä. Onko sinulla todettu kroonista sairautta? Miten se on vaikuttanut elämääsi? Olisi todella ihana kuulla, mitä kokemuksia muilla on!

Välillä asioiden hyväksyminen on vaikeaa. Kun meille tapahtuu jotain ikävää haluamme kysyä, että miksi minä? Miksi vain minulla on asiat näin huonosti? Kaikilla muilla on asiat niin hyvin. Vai onko? Veikkaan, että meillä on kaikilla omat salatut surumme, joita emme halua muiden näkevän. Se on inhimillistä, mutta samalla salaisuudet vievät meidät kauemmaksi toisistamme. Tämän takia haluan jakaa omat kipukohtani, jotta sinä, joka luet tätä et ehkä tuntisi oloasi yksinäiseksi oman murheesi kanssa.

Olenko katkera? Kivusta, kyyneleistä, äitini hiljaisesta tuskasta, jonka hän niin urhollisesti peitti? Särkyneistä unelmista, ja menetyistä tilaisuuksista? Joskus. Silloin mieleeni muistuu pieni tyttö, joka usein oli samaan aikaan Lastenklinikalla kuin minä. Muistan hänet selvästi, selvemmin kuin kenenkään muun. Hän oli hyvin pieni ja istui rullatuolissa. Hänen sormensa olivat niin pahasti vääntyneet, että hän ei pystynyt itse pitämään lelustaan kiinni, vaan se lepäsi hänen polvellaan. Ja hän hymyili aina, maailman kauneinta hymyä.

Onko sinulla ollut vastoinkäymisiä elämämässä, joista et mielelläsi puhu? Toivottavasti tiedät, että näin on meillä jokaisella.